JOHDATUS YLEISEEN SIKAILUUN

Sikailuteoreettinen perspektiivi filosofiaan sekä politiikkaan narratiivisen struktuurin kreatiivisen destruktion kontekstissa

Harri Juntunen & Samuli Schielke

Olen, siis sikailen

Vaikka emme voi kiistää modernin länsimaisen tieteentradition eräitä - osin merkittäviäkin - ansioita, on meidän kiinnitettävä tiedeyhteisön huomio tiettyjen inhimillisen eksistenssin peruskokemusten systemaattiseen intellektuaaliseen diskriminointiin. Pahimman luokan älyllisestä laiminlyönnistä on kärsinyt sikailu, joka on intuitiivinen, suhdettamme todellisuuteen, itseemme ja valtiokoneistoon konstituoiva peruskokemus.

Sikailu on siis, Kantia vapaasti tulkiten, "eine Bedingung der Möglichkeit der Anschauung". Sikailulle spesifinen holistinen luonne estää kuitenkin sen eksplisiittisen sijoittamisen mihinkään yksittäiseen kategoriaan. Koska tähänastinen filosofia ei ole kyennyt ymmärtämään sikailun aktissa tapahtuvaa, rationaalista ja emotionaalista sekä välillistä ja välitöntä määrittävän rajan vallankumouksellista murtumista, on sikailu joutunut systemaattisen intellektuaalisen negaation objektiksi länsimaisen filosofian traditiossa.⁽¹⁾

Sikailun pitkä krapula

Kyvyttömyys ratkaista sikailun ja tieteen välistä jännitettä on johtanut sikailun tulkitsemiseen epä-älylliseksi toiminnaksi, joka haittaa tai jopa tuhoaa ihmisen kyvyn mielekkääseen ja merkitykselliseen itseymmärrykseen. Tämä virhetulkinta on yhtä vanha kuin sen tuottanut länsimaisen filosofian traditio. Puhtaimmillaan sikailun negaatiota edustaa Platon, joka vaatii filosofia (potentiaalista sikailijaa) elämään kuolleen tavoin.⁽²⁾ Huolimatta joidenkin sofistien pyrkimyksestä laajempaan perspektiiviin ja produktiivisempaan sikailun käsitteeseen, on Platonin sikailun idea hallinnut filosofista diskurssia meidän päiviimme saakka.

Valistuskaan ei erästä unohtunutta yritystä (josta alempana tarkemmin) lukuunottamatta koskaan vapauttanut sikailua käsitteellisestä painolastista. On mainittava valistusfilosofien kylläkin sikailleen lähes esimerkillisellä tavalla. Antiikin klassikojen intellektuaalinen rasite, samoin kuin kristinuskon sikailukielteisyys ilmeisesti estivät vapauttamasta sikailua myös teoreettisella tasolla. Vielä Hegelinkin tuotannossa voidaan havaita kyvyttömyys tehdä ymmärrettäväksi arkipäiväisen ja filosofisen sikailun dialektiikkaa. Hegelin voidaan kuitenkin tulkita ennakoivan tulevaa sikailun emansipaatiota, sillä paradigmaattisella holismillaan hän viittaa jo sikailuun pyrkivään ajatteluun.⁽³⁾

Sikailun ekstaattinen uudistaja

Modernin sikailun varhaisena edeltäjänä on pidettävä Extatus Amsterdamilaista (1542-1577). Kuuluisan isosetänsä Erasmus Rotterdamilaisen varjoon jääneen Extatuksen fragmentteina säilynyt tuotanto löydettiin uudelleen vasta 1960 -luvulla⁽⁴⁾ (tosin Nietzschen arvellaan olleen tietoinen Extatuksen teeseistä). Extatuksen filosofinen ura jäi lyhyeksi. Tiedeyhteisö eikä varsinkaan kirkko ollut vielä valmis hyväksymään hänen vallankumouksellista ajatteluaan. Niinpä Extatus kuoli kuten elikin: polttamalla.

Pääteoksessaan Laus vinolentiae⁽⁵⁾ valistuksen uranuurtaja Extatus sekularisoi sikailun ja toi autonomisen subjektin sen keskipisteeseen. Valistunut sikailu mahdollisti subjektiivisen elämismaailman kattavan filosofisen refleksion, ilman koulumetafysiikan ja uskonnollisen dogmatiikan raja-aitoja. Extatuksen ajattelu on siinä määrin aikaansa edellä, että se koskettaa jo eksistentialistisia ja postmoderneja kysymyksenasetteluja, osittain nämäkin ylittäen. Siirtykäämme nyt tarkastelemaan lähemmin (post)modernia sikailua ja sen eri teoreettisia lähestymistapoja.

Totuus sikailusta

Suurin sikailun aiheuttama teoreettinen mullistus on narratiivisen struktuurin kreatiivinen destruktio. Postmodernismi on osoittanut "Suurten Kertomusten" ajan olevan ohi, kykenemättä kuitenkaan riittävästi eksplikoimaan vaihtoehtoisia lähestymistapoja, joiden kautta fragmentoitunut, mutta merkityksellinen identiteetin ymmärtäminen olisi mahdollinen.⁽⁶⁾ Sikaillessamme havaitsemme tiettyjä yleisiä piirteitä, jotka tuntuvat kuuluvan erottamattomasti sikailun aktiin. Oleellisin seuraus on jäykkien rakenteiden⁽⁷⁾ murtuminen, ei pelkästään fyysisellä tasolla, vaan ennenkaikkea abstraktilla tasolla: mitattava aika (kello, kalenteri, kellokortti etc.) menettää merkityksensä.⁽⁸⁾

Aikarakenteen murtuminen johtaa siihen, että yksittäiset ajan kokemukset eivät yhdisty narratiiviseksi juoneksi,⁽⁹⁾ vaan hetkittäisen intuition fenomenologiseksi sikailutilaksi.⁽¹⁰⁾ Näin sikailija ei puhu esim. "putkesta", sillä se edellyttäisi alkua, keskikohtaa ja loppua, vaan hän kokee tilansa kontingenttina ja holistisena sikailun aktina, jonka kestolla ja syyllä ei ole merkitystä. Näin sikailuteoria ylittää postmodernin keskittymisen kieleen ja narraatioon. Pelkkä postmodernin destruktio ei silti riitä sikailun perusteelliseen harjoittamiseen, vaan meidän on analysoitava sikailun edellytyksiä erityisesti esteettisellä ja toiminnallisella tasolla.

Sekoilusta sikailuun

Päästäksemme diletanttimaisesta sekoilusta kompetenttiin sikailuun, on meidän tarkasteltava kriittisesti sikailun premissejä. Koska sikailu on transendentaalinen, toisaalta historian, toisaalta ration ja emootion ylittävä tapa määrittää identeetin suhdetta sinänsä absurdiin maailmaan,⁽¹¹⁾ historia ja looginen argumentaatio eivät kelpaa sikailua ohjaaviksi kriteereiksi. Niinpä sikailulle olennaista on tyylikkyys. Vain esteettiset lähestymistavat mahdollistavat sikailun filosofisen refleksion.

Toinen, välittömästi estetiikkaan liittyvä kriteeri on sikailun toimintaorientaatio.⁽¹²⁾ Sikailu tapahtuu aina suhteessa toisiin ihmisiin. Vaikka sikailulla sinänsä ei ole päämäärää, vaan se on itsetarkoituksellista toimintaa, siihen liittyy aina implisiittisesti kontingentteja pyrkimyksiä vaikuttaa toisten henkilöiden toimintaan.⁽¹³⁾ Esimerkiksi sikailija voi pyrkiä vaikuttamaan tarjoilijaan vakuuttamalla hänet anniskelukelpoisuudestaan, tai vastakkaisen sukupuolen edustajaan taivuttelemalla hänet muuttamaan loppuillan suunnitelmiaan.

Sikailun paradigmat

Voimme siis lähteä siitä, että sikailun tulee olla tyylikästä ja toimintaorientoitunutta. Tämä onkin yleisin ja tunnustetuin sikailun paradigma. Ns. tyylisikailua on kuitenkin kritisoitu, eikä tätä kritiikkiä voida huomiotta sivuuttaa. Radikaalisikailuna tunnettu koulukunta katsoo, että tyylikkyys ja toimintaorientaatio eivät ole sikailun perusedellytyksiä, vaan pikemminkin haittaavaat johdonmukaista sikailua. Tyylikkyysparadigma ei hyväksy "anything goes" -lähestymistapaa, mutta myöntää radikaalisikailun esiinnostaman jännitteen olemassaolon. Jokainen uskottava sikailija on aina vaarassa menettää tyylinsä ja toimintakykynsä. Radikaalisikailun äärimmäinen variantti on mystinen sikailu. Tämän paradigman periaatteellisena lähtökohtana on paitsi "anything goes" myös "nothing matters". Mystinen sikalija pyrkii kielen ja toiminnan taakse saavuttaakseen transsinkaltaisen eksistenssikokemuksen.

Vaikkakaan mystistä sikailua ja radikaalisikailua ei mahdollisuuksina voida eliminoida, ovat ne kuitenkin lähestymistapoina hedelmättömämpiä kuin tyylisikailu. Mikäli sikailun toimintaorientaatio suljetaan pois, menetetään sikailun kommunikatiivinen ulottuvuus ja siten myös sen kyky murtaa sikailevan subjektin solipsistinen isolaatio.⁽¹⁴⁾ Esteettisin termein ilmaistuna: yksinään sikailu on tyylitöntä. Kääntykäämme siis tarkastelemaan sikailun kommunikatiivisia ja sitä kautta poliittisia ja oikeudellisia dimensioita.

Vallaton(ko) sikailu

Sikailu on vallankumouksellista toimintaa.⁽¹⁵⁾ Se rikkoo hierarkiset struktuurit ja siten normatiiviset järjestysmallit. Perusteellinen sikailu luo traditioista ja hierarkioista riippumattomia yhteisöjä. Sikailuyhteisölle on tunnusomaista sen hetkellisyys, dynaamisuus ja jäsenten toiminnallinen vapaus.⁽¹⁶⁾ Vaikka sikailu näin ollen nouseekin kommunitarismin ja liberalismin välisen kiistan yläpuolelle, se asettaa yhteisölle kommunikatiivisuuden vaatimuksen.⁽¹⁷⁾

Sikailijan ongelma on, että kaikki diskurssin osapuolet eivät jaa samoja kommunikaatiolle asetettuja pätevyysvaatimuksia. Näin ollen sikailun suurimpia toiminnallisia ongelmia on, kuinka tulla toimeen Hobbesin määrittämän turvallisuusfunktion⁽¹⁸⁾, eli virkavallan kanssa. Tuorein Bahtin-tutkimus on kuitenkin antanut viitteitä dialogiseen kommunikaatiomalliin, joka ei edellytä täydellistä yhteisymmärrystä kommunikaativisen toiminnan kriteereistä, mutta on silti kykenevä ratkaisemaan konfliktitilanteet sikailijan kannalta edullisella tavalla.⁽¹⁹⁾

Sikailun tulevaisuus

Tulevaisuuden sikailu - jos osoittamamme sikailuempirian ongelmat saadaan ratkaistua, ja mikäli sikailun teoria ja empiria pystytään menestyksekkäästi juottamaan yhteen - voi avata toimintahorisonttiimme ennenkokemattomia perspektiivejä. Kaikkia, osin uraauurtavissa kenttätukimuksissamme löydettyjä perspektiivejä emme voi eksplikoida.

On silti välttämätöntä kiinnittää tiedeyhteisön huomio sikailun liberaalin toleranssikäsityksen ylittävään potentiaaliin, joka mahdollistaa tiedeyhteisön nurkkakuntaisen sikailun yhdistämisen tulevaisuuden globaaliin sikailuyhteisöön. Sikailu korvaa passiivisesti sietävän suvaitsevaisuuden potentiaalisesti aktiivisella sikailevaisuudella. Ei pidä kuitenkaan ymmärtää sikailevaisuuden syrjäyttävän toleranssia, vaan pikemminkin näiden välinen suhde on käsitettävä kumulatiivisena perfektiona. Lyhyesti: sikaillessa toleranssi vain kasvaa.

Kirjoittajat:

Harri Juntunen, syntynyt normaalisti. Hän on tutkinut sikailun toimintaorientaatiota ja kommunikaatiodimensiota modernin länsimaisen politiikan teorian retorisessa suuntauksessa sekä valtion ja oikeuslaitoksen suhdetta sikailijoihin. Hän toimii nykyisin Anna Markka -stipendin tuella Bonnin rautatieasemalla estetiikan ja retoriikan nuorempana häirikkönä.

Samuli Schielke, syntynyt. Hän on tutkinut orientaalisen sikailun historiaa ja moderneja kehityskulkuja islamilaisessa kontekstisssa ja sen eurooppalaisia tulkintoja uudella ajalla sekä venäläistä formalistisen radikaalisikailun koulukuntaa. Hän toimii tällä hetkellä Bonnin kahviloissa akateemisena vierastyöttömänä.

Lähdeviitteet:

1. Sikailun systemaattinen negaatio voidaan havaita sekä ontologisessa että poliittis-oikeudellisessa traditiossa. Vrt. esim. Platon: Sämtliche Werke, Hamburg 1958.; Kant, Immanuel: Prolegomena einer jeden künftigen Metaphysik, die als wissenschaft wird auftreten können, Werke in sechs Bänden, Band 3, Köln 1995; Lieber, Hans-Joachim (hrsg.): Politische Theorien von der Antike bis zur Gegenwart, 2. Auflage, Bonn 1993.

2. Platon: Phaidon, Sämtliche Werke, Band 3. s.20.

3. Hegel, G.W.F: Phänomenologie des Geistes, Frankfurt/M, Berlin, Wien 1973. (1.Auflage 1807).

4. Extatus-tutkimukseen on keskitytty lähinnä Hollannissa ja Yhdysvalloissa. Hänen koottujen teostensa kriittinen editio on valitettavasti vielä työn alla. Erinomaisen johdannon Extatuksen ajatteluun tarjoaa: Highbraine, Simon: Extatic Philosophy; Extatus of Amsterdam - Life and Work. San Fransisco, 1971.

5. Extatus of Amsterdam: Laus Vinolentiae - The Praise of Being Wasted, Ed. Simon Highbraine, San Fransisco 1969.

6. Derrida, Jacques: L'Écriture et différence, Paris 1967. Marges de la philosophie, Paris, 1972. Lyotard, Francois: Le Différend, Paris 1983.

7. Sattuva analyysi kaikenlaisista (diskursiivisista) pakkorakenteista ja niiden tuottamista kivuista ks. Foucault, Michel: L'ordre du discours, Paris 1971. Surveiller et punir: naissance de la prison, Paris 1975.

8. Miltei paradoksilta vaikuttava ns. valomerkkidilemma on vaivannut sikailijoita yleisesti. Valomerkki kuitenkin ainoastaan hetkellisesti vaikeuttaa sikailua, eikä ole periaatteellinen este ajattomalle sikailulle.

9. Historian, narraation ja ajan problematiikkaan ks. Nagl-Docekal, Herta (Hrsg.): Der Sinn des Historischen. Geschichtsphilosophishe Debatten. Frankfurt/M 1996.

10. Merleau-Ponty, Maurice: Phénoménologie de la perception, Paris 1945. Heidegger, Martin: Sein und Zeit, Tübingen 1957 (1. Auflage 1927).

11. Camus, Albert: Le mythe de Sisyphe, Paris 1942.

12. Vrt. Weber, Max: Wirtschaft und Gesellschaft. Grundriss der verstehenden soziologie, 5. Auflage, Tübingen 1976. Yleinen Weberin virhetulkinta on ymmärtää Wirtschaftin tarkoittavan taloutta ja Gesellschaftin yhteiskuntaa. Näinhän ei ole, vaan nimi viittaa itse asiassa ravitsemusliikkeeseen (saks. Wirtschaft, Gastwirtschaft) ja seurueeseen (saks. Gesellschaft).

13. Erinomainen esitys toiminnan ja päämäärien erilaisista suhteista on Braun, Dieter: "Handlungstheorie", in: Nohlen, Dieter (Hrsg.): Wörterbuch Staat und Politik, 2. Auflage, Bonn 1995.

14. Atomistisen ja solipsistisen minäkäsityksen problematiikkaan ks. Adorno, Theodor / Horkheimer, Max: Dialektik der Aufklärung, Frankfurt/M 1971.

15. Bakunin, Mihail: Philosophie der Tat, Köln 1968.

16. Yhteisön dynymiikan ongelmista (eritoten volonté général ja volonté de tous) ks. Rousseau, Jean-Jacques: Oeuvres complétes, Paris 1823; sekä toiminnan vapaudesta Locke, John: Two Treaties on Government, Cambridge 1960.

17. Terävä, joskin epäselvä analyysi näistä vaatimuksista ks. Habermas, Jürgen: Theorie des kommunikativen Handelns, 2 Bände, Frankfurt/M. 1981.

18. Hobbes, Thomas: Leviathan or The Matter, Forme and Power of a Commonwealth Ecclesiasticall and Civil, Oxford 1946.

19. Bahtin, Mihail M.: "K metodologii literaturovedenija", Kontekst 1975 (Izdatel'stvo'nauka'), Moskova 1975, ss. 203-212. The Dialocig Imagination (ed.M.Holquist), Austin 1981. Rabellais and His World, 1965 Cambridge Mass.

Link back to the research page